Kuka pelkää negatiivista korkoa?

13.03.15 13:36 | Markkinat | Jan von Gerich

Negatiivista korkoa pidettiin pitkään vain teoreettisena käsitteenä. Miksi kukaan maksaisi siitä ilosta, että saisi lainata rahaa jollekin toiselle? Ajat ovat muuttuneet radikaalisti: yksin euroalueelta löytyy tällä hetkellä lähes 2500 miljardin euron arvosta velkakirjoja, joiden korko on negatiivinen. Se on yli kolmannes koko euroalueen valtionlainamarkkinasta ja yli kymmenkertainen Suomen talouden kokoon nähden. Onko tässä mitään järkeä? 

Yleisin vasta-argumentti negatiivisille koroille on usein se, että rahaa voi aina pitää käteisenä. Tällöinhän nimellinen korko on nolla. Ajatus käteisen nollakustannuksista on kuitenkin virheellinen: käteisellä maksaminen on korttia vaivalloisempaa, suurien käteismäärien hallussapitoon liittyy turvallisuusriskejä, eikä käteinen kelpaa loppujen lopuksi maksuvälineenä kovin monessa paikassa – esimerkiksi suuret ostokset ja verkkokaupassa asiointi hoidetaan elektronisesti. 

Negatiivisille koroille löytyy muitakin perusteita. Sijoittajan näkökulmasta vaihtoehtoisten sijoituskohteiden tuotto-odotus on olennainen. Monilla suurilla sijoittajilla on riskirajoitteet – joko sisäiset tai esimerkiksi sääntelystä johtuvat – jotka pakottavat pitämään tietyntyyppisiä sijoituskohteita. Käteinen ei tule kysymykseenkään siihen liittyvien riskien takia, eivätkä pankkitalletukset välttämättä täytä kaikkien sijoittajien rajoitteita riskiin ja likviditeettiin liittyen. 

Pankeilla on tietenkin mahdollisuus tallettaa rahat keskuspankkiin, mutta sielläkin odottaa negatiivinen korko: EKP:n talletuskorko on tällä hetkellä -0,20 prosenttia.  Samaan aikaan EKP itse kahmii velkakirjoja markkinoilla kaksin käsin osana elvytys-ohjelmaansa. Kysyntä tunnetusti nostaa niiden hintaa (eli painaa korkoja), ellei muiden ostajien käytös muutu. 

Lisäksi korkojen laskiessa velkakirjan arvo nousee normaalisti, joten odotukset korkojen laskusta entistä syvemmälle negatiivisiksi voivat johtaa positiivisen nimellistuottoon negatiivisesta ostohetken korosta huolimatta. 

Talouden kannalta enemmän merkitystä on kuitenkin niin sanotulla reaalikorolla, eli nimelliskoron ja inflaation erotuksella. Sijoittajallekin on loppujen lopuksi olennaista se, mitä rahalla voi ostaa, ei niinkään se, mikä sijoitussalkun arvo on nimellisesti. Kuten Japanissa nähtiin pitkään, negatiivisen inflaation aikana nollakorkoinenkin sijoitus voi olla houkutteleva ja tuottaa ostovoimamielessä hyvin. 

Inflaation ollessa matala tai jopa negatiivinen monet keskuspankit ovat tietoisesti painaneet markkinakorkoja negatiiviseksi saavuttaakseen riittävän matalan reaalikoron. Keskuspankin pitäisi onnistua painamaan reaalikorko sellaiselle tasolle, joka kannustaa investoimaan epävarmassakin taloustilanteessa ja tekee säästämisen vähemmän houkuttelevaksi. 

Pitkään jatkuessaan negatiivisilla koroilla on toki riskejä, kuten omaisuuskuplien syntyminen ja ongelmien luomien vahvasti korkotuotosta riippuvaisille tahoille, kuten monille vakuutusyhtiöille. Riskit keskuspankin toimettomuudesta ovat kuitenkin paljon suuremmat. Silloin Japanin kaltainen kehitys näyttäisi todennäköisimmältä vaihtoehdolta; nyt se on vasta riskiskenaario.

Negatiiviset korot ovat arkipäivää vielä pitkän aikaa. Ne heijastavat tällä hetkellä ennen kaikkea eurotalouden surkeaa tilaa, mutta niitä tarvitaan talousnäkymien piristämiseksi. Negatiivinen voi olla myös positiivista.

Saksan työmarkkinoiden uudistamistoimet joustavoittaneet työmarkkinat USA:n tasolle – mitä tekee Suomi?
12.06.15 7:00 | Markkinat | Jan von Gerich

Sulon suklaatehtaalla oli pitkä historia. Sulo perusti pienen suklaamyymälän jo 20 vuotta sitten, ja vuosien varrella yrityksestä oli kehittynyt pari kymmentä työntekijää työllistävä tehdas. Suklaatehtaan myyntihitti oli toffeetäytteinen suklaanappi, jota kaikki rakastivat. Sulon tehtaalla suklaanapit oli aina valmistettu käsityönä.

Sulon menestys toi alalle myös paljon kilpailua. Sulon pahimmaksi kilpailijaksi muodostui vain puolta vuotta aiemmin perustettu Tomin toffee. Tomin toffeepatukat kilpailivat Sulon suklaanappien kanssa, mutta hyvinä talousaikoina molempien tuotteille riitti kysyntää.

Sitten iski taantuma, ja suklaan kysyntä romahti. Sulon ja Tomin yritykset reagoivat taantumaan hyvin eri tavoin. Sulon työntekijät eivät ymmärtäneet tilanteen vakavuutta, ja vaativat palkankorotuksia edellisten vuosien tapaan. Tomi puolestaan sopi työntekijöidensä kanssa paikallisista joustoista. Työntekijät lupasivat joustaa kysyntätilanteen mukaan; Tomi lupasi, ettei ketään irtisanota.

Seuraavan vuoden aikana Sulo joutui irtisanomaan 5 työntekijää, kun taas Tomin tehtaalla tehtiin tilapäisesti lyhyempää työpäivää. Sulon tehtaalla työmoraali heikkeni ja työteho kärsi.

Viimein talouden isossa kuvassa kääntyi uusi lehti ja suklaan kysyntä lähti vahvaan kasvuun. Tomin tehtaalla työaikoja pidennettiin jälleen. Piristyneiden näkymien ja hyvässä kunnossa olevan yrityksen motivoimina Tomi uskalsi investoida valmistusprosessia tehostavaan koneeseen.

Sulon tehdas ei pysynyt mukana kilpailuissa: korkeat työvoimakustannukset olivat syöneet yrityksen tuloksen, ja irtisanotut työntekijät olivat jo työllistyneet muualle, joten osaavasta työvoimasta tuli pula, mikä edelleen nosti palkkavaateita. Sulon oli ollut pakko nostaa hintoja. Sulon suklaanappien kysyntä pysyi vaisuna asiakkaiden valitessa Tomin edullisemmat toffeepatukat. Tomi pystyi lisäämään työvoimaa, koska kassa kesti uusien työntekijöiden kouluttamisen.

Norsunluurannikon poliittisten levottomuuksien aiheuttama piikki kaakaopapujen hinnassa oli viimeinen niitti Sulolle. Hän yritti viimeisen kerran vedota työntekijöihinsä, että he olisivat valmiita joustamaan muuttuneessa toimintaympäristössä – turhaan. Kolme kuukautta myöhemmin Sulo joutui sulkemaan tehtaansa.

Suomessakin on hyvä muistaa, että pääministerimme hakemalla tuottavuusloikalla ei ole tarkoitus riistää työntekijöitä, vaan pyrkiä varmistamaan, että töitä riittää jatkossakin. Jopa Espanjan ja Italian kaltaisissa maissa, jossa työmarkkinat ovat olleet hyvin jäykät, on viime vuosina viimein herätty karuun todellisuuteen: jäykät työmarkkinat voivat suojella jo töissä olevia, mutta ne ovat usein ylitsepääsemätön este uusien työntekijöiden palkkaamiseen. Pidemmällä tähtäimellä töitä ei välttämättä riitä enää kenellekään. Espanja kasvaakin tänä vuonna jo 3 prosenttia.

Saksa näyttää hyvää mallia siitä, mitä työmarkkinoiden joustavoittamisella voidaan saavuttaa: työttömyysaste on vajonnut alimmilleen sitten Saksojen yhdistymisen, ja viime vuosien laskusta saadaan suurelta osin kiittää työmarkkinoita uudistaneita toimia. Jos kukaan ei ole valmis joustamaan omista saavutetuista eduistaan, joista monet heijastelevat hyvin toisennäköistä maailmaan nykymenoon verrattuna, meille käy helposti niin kuin Sulon suklaatehtaalle.