Hyvinvointialueilla jaossa niukkuutta

Hyvinvointialueet saavat käsiinsä menopommin, kun yli 74-vuotiaan väestön määrä on kasvamassa tällä vuosikymmenellä 36 prosentilla. Suomessa tulisikin käydä laajempaa keskustelua siitä, millaiset sote-palvelut julkinen sektori jatkossa kattaa.

Tammikuun aluevaaleissa valittavat hyvinvointialueiden aluevaltuustot saavat raskaan taakan kannettavakseen, kun sosiaali- ja terveydenhuolto sekä pelastustoimi siirtyvät kunnilta 21 hyvinvointialueen vastuulle ensi vuoden alusta. Hyvinvointialueille siirtyy yli puolet kuntien menoista, ja erityisesti se osa, jossa menot ovat kasvamassa eniten. Kuntien suurimmaksi tehtäväksi jää koulutuksen järjestäminen, jossa tulevat menopaineet ovat ikäluokkien pienentyessä maltilliset. Monelle kunnalle sote-uudistus tuleekin helpotuksena.

Hyvinvointialueet saavat käsiinsä menopommin, kun yli 74-vuotiaan väestön määrä on kasvamassa tällä vuosikymmenellä 36 prosentilla nykyisestä 577 000 henkilöstä 787 000 henkilöön. Vuoteen 2040 mennessä kasvua tulee 57 % nykyhetkeen verrattuna (kuvio 1). Ikääntyvän väestön määrän kasvu on nopeaa kaikilla hyvinvointialueilla, mutta Uudenmaan seniorien määrä kasvaa kaikkein nopeimmin. Keski-Uudenmaan hyvinvointialueella yli 74-vuotiaiden määrä lähes tuplaantuu seuraavan 20 vuoden aikana. (kuvio 2)

Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset alkavat kasvaa voimakkaasti juuri 75 ikävuoden jälkeen pitkäaikaishoidon tarpeen kasvun myötä (kuvio 3). Ikäryhmäkohtainen hoidon ja hoivan tarve ei ole vakio, vaan siirtyy hiljalleen myöhemmälle iälle elinajanodotteen noustessa ja ikääntyvien terveydentilan parantuessa. Tämä ei kutenkaan poista kustannuksia, vaan ainoastaan siirtää niitä eteenpäin. Nykyisin 80-vuotiaan sote-kustannukset ovat reilut 10 000 euroa vuodessa ja 100-vuotiaan yli 40 000 euroa.

Sote-kustannusten nousuun väestön ikääntymisen mukana ei ole varauduttu etukäteen, kuten esimerkiksi eläkejärjestelmässä, jossa on rahastoitu varoja 245 miljardin euron edestä ja tehty muutoksia eläkeikään ja etuuksien määrään menopaineiden hillitsemiseksi. Sote-puolella vastaavaa rahastointia tai menojarrua ei ole. Kasvavat kulut joudutaan kattamaan jatkossa palvelutasoa heikentämällä, korkeammalla verotuksella tai muista julkisista menoista leikkaamalla. Sote-puolella onkin edessä keskustelu siitä, miten menojen kasvua rajoitetaan ja miten väistämättä kasvavat menot rahoitetaan.

Maakuntien rahoitus tulee ensivaiheessa kokonaan valtion budjetista. Rahoitusraamin pitävyydestä ei kuitenkaan ole tietoa, mutta valtiovarainministeriöllä on vahvaa näyttöä kriisikuntamenettelyn käytöstä, jossa talousvaikeuksiin joutunut kunnan budjetti tasapainotetaan keinoja kaihtamatta. VM:n troikkaa ei varmasti haluta maakuntiin kylään, mikä osaltaan pitää menot kurissa. Maakuntaveron käyttöönotto antaisi aluevaltuustoille enemmän liikkumavaraa päättää äänestäjien mandaatilla, mistä palveluista ollaan valmiita karsimaan ja vastaavasti kuinka paljon verotusta kiristetään. Nyt menoraami tulee hallitukselta ja eduskunnalta, minkä puitteissa valtuustojen on elettävä.

Rahoitusmuodosta riippumatta menopaineet ovat niin suuret, että nykyisen palvelutason ylläpitäminen on käymässä julkiselle taloudelle erittäin raskaaksi. Suomessa tulisikin käydä laajempaa keskustelua siitä, millaisen palvelutason julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto jatkossa kattaa. Ihmiset pystyvät säästämään eläkepäivien kulutusta varten, kun tietävät etukäteen paljonko saavat eläkettä, mutta tulevaa hoivaa varten varautuminen on hankalaa, kun julkista palvelutasoa ei ole määritelty.

Kuvio 1.

Kuvio 2.

Kuvio 3.